Isän kyyneleet herättivät ylitarkastajat

Naantalin sosiaalityötä ja sen lastensuojelua pakotetaan nyt ojennukseen. Isommat viranomaiset ovat nyt lähteneet liikkelle. Se on hyvä!

Lounais-Suomen aluehallintoviraston ylitarkastajat taisivat kauhistua television Silminnäkijä-dokumentin vuoksi (Huostaanotettu bisnes, 8.2.2012). Ohjelmassa kerrottiin, kuinka hiuksia nostattavasti Naantalin kaupungin sosiaalityöntekijät ovat touhunneet naantalilaisperheissä ja –kodeissa. Toimittaja Mats Dumell painotti ohjelmassaan, että Naantalin lastensuojelussa työskentelee epäpäteviä sossuja.

Nyt aluehallintoviraston sosiaalihuollon ylitarkastajat Oona Ylönen ja Pirkko Pakkala (yksikön päällikkö) näyttävät hyvää esimerkkiä muille Suomen aluehallintovirastoille. He ovat lähteneet selvittämään, kuinka epäpäteviä sosiaalityöntekijät Naantalissa ovatkaan. Ja montako heitä on. Tämähän on aivan loistavaa!

Epäpätevät kasautuvat sosiaalityössä nimenomaan lastensuojeluun, joten Suomen aluehallintovirastoilla riittää tutkittavaa.

Silminnäkijässä haastateltavien vanhempien kertomukset raastoivat sydäntä. Oli hienoa ja erikoistakin, että äiti oli onnistunut saamaan poikansa takaisin sijaishuollosta. Äiti joutui todistelemaan sosiaalirouvien todella kovat ja stigmatisoivat väitteet valheiksi ja vähintäänkin kieroutuneeksi ja asenteelliseksi mielikuvitukseksi. Häntä avusti varatuomari Outi Mannonen. Tomeralta vaikuttava juristi, muuten!

Molemmat lapsensa menettäneen isän tarina on hyvin surullinen. Hän on todiste siitä, että lastensuojelu ei huomioi isää vanhempana. On vain yksi vanhempi, äiti, jonka varaan perhe rakentuu. Isä on aina vähemmän vanhempi omalle lapselleen kuin esimerkiksi vieras sijaisäiti.

Silminnäkijä näytti, kuinka isä ei voinut pidätellä kyyneleitään. Lapsiaan hän saa tavata hyvin harvoin ja toista vain valvotusti. Pienempi hyppää heti isin syliin ja sanoo: "Ikävä."

Naantalin seurakunnan diakoni tuli televisio-ohjelmassa tervehdyskäynnille isän luo. Minua hämmästytti diakoni Anita Mäkilä, joka selvästi koetti olla hermostuttamatta Naantalin sosiaalityöntekijöitä. Isä sai tuossa suuressa hädässään varmasti aika laimeaa tukea. On ikävä katsoa, kun joku koettaa tasapainoilla ”neutraaliutensa” vuoksi. Se on usein vain selkärangattomuutta.

Lastensuojelu on naisten sotaa naista vastaan. Naiset ovat kasvaneet uskomaan siihen, että sosiaalinen kyttäys on heille ainoa oikeutettu vallan muoto. Siksi kaikenkarvaiset sosiaalirouvat tunkeutuvat koteihimme ja perheisiimme, meidän yksityiseen elämäämme ja tilaamme.

Sosiaalirouvien valta on niin mielipuolista ja vinoutunutta, koska se tyytyy näpertelemään yksityiselämän eli intiimin sfäärin pienillä yksityiskohdilla, joiden ei edes pitäisi kiinnostaa ketään. Julkisessa sfäärissä puolestaan käsitellään rikoksia ja sellaisia sosiaalisia ja lääketieteellisiä sairauksia, jotka osataan heti nimetä ja joiden oireet ovat tieteellisesti selvitettyjä ja tunnettuja. Yhteiskunnalla on olemassa niitä varten parannusjärjestelmät, kuten parantoloita ja sairaaloita.

Sosiaalityöntekijät näkevät sen sijaan hirvittävästi vaivaa, että saavat kirjoitettua asiakaspapereihin sivu sivulta yhä vakuuttavamman jatkokertomuksen, jossa lähtökohtana on ollut kissan karva lapsen alushousuissa. Ja tämä on ihan tosi tapaus. Sossun tarina muuttui ajan kuluessa yhä mielikuvituksellisemmaksi. Seuraus oli, että pienet lapset vietiin kiireellisesti huostaan, jossa he elivät yli kolme vuotta. Nyt lapset on vapautettu omaan kotiinsa, koska huostaanotolle ei alunperinkään ollut syytä.

Sosiaalityöntekijöiden havaitsemat ”puutteet” ja ”vääristymät” perheissä ovat yleensä niin kummallisia, ettei julkiset palvelutkaan pysty niihin vastaamaan. Siitä syystä, että näitä ”puutteita” ei ole aiemminkaan koettu ongelmiksi. Ne ovat olleet normaalia elämää, sen kirjoa.